VOIMASUKELTAJAT RY:N ALKUTAIVAL

 

Joitakin aikoja sitten sattui käsiini juttu, jossa kerhon "isä" ja kunniapuheenjohtaja Raimo "Rami" Kähönen kertoilee kerhon alkutaipaleesta -ajalta, jolloin veneet olivat puuta ja miehet rautaa, vai oliko se toisinpäin. Silloin eivät pienet vastoinkäymiset pystyneet sammuttamaan palavaa innostusta.

 

Mutta annetaanpa Ramin kertoa…

 

"Ensimmäinen havainto kerhosta nähtiin Lisälinjassa (muinainen IVO-henkilöstötiedote, latojan huom.) 8.8.1979. Siinä pyydettiin asiasta kiinnostuneita ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen. Tätä ennen olin vuoden verran pohdiskellut asiaa ja kahvituntikeskusteluissa harjoittanut propagandaa asian puolesta. Tuolloin tiedossani oli vain kaksi muuta sukellusharrastajaa IVO:ssa.

 

Kerho sai virallisen alkunsa perustavassa kokouksessa 27.9.1979 neljäntoista henkilön ollessa mukana synnytyksessä. Kerholle täytyi tietenkin saada nimi. Aluksi tuli mieleen "Voimasukeltajat". Mukana olleet tyrmäsivät oitis nimen mielikuvituksettomana, joten päätettiin järjestää ivolaisille avoin nimikilpailu. Kun 19:stä ehdotuksesta haettiin parasta, niin voittajaksi selviytyi nyt jo eläkkeellä olevan ins. Armas Rannan ehdotus "Voimasukeltajat".

 

Siitä se alkoi! Ensin pelkkää byrokratiaa ja rahapulaa, rekisteröinnit, sääntöjen miettimiset ym. ym. Ensimmäinen kurssimme oli vuoden 1980 alussa perusvälinekurssi, jossa oli mukana kaikkiaan 27 henkilöä. Joskus oli haasteellinen työ saada joku oppimaan veden alle menoa. Sitten seurasi ensimmäinen laitesukelluskurssi ja sen myötä kurssitoiminta tulikin vuosittaiseksi "rutiiniksi".

 

Voimasukeltajien ensimminen sukellusreissu

 

Kerhon ensimmäinen sukellusreissu tehtiin Pihlajasaareen 3.7.1980. Mukana oli kolme henkilöä. Kursseilla mukana olleet olivat tilanneet märkäpukuja, joiden toimitus viivästyi. Liekö tuo hieman viilentänyt innostusta.

Moisen takaiskun saimme korvattua Kopparnäsin sukellussafarilla, johon osallistui 34 henkilöä.

 

Koska meillä ei ollut kunnon venettä, laitettiin mökkiveneet täyteen sukellusvehkeitä ja sukeltajia. Sitten veneet liitettiin letkaan ja ensimmäiseen asennettiin 1,5 hv:n moottori, jonka joku oli ottanut mukaansa. Yllätys oli suuri kun moinen juna todella liikkui.

 

Kalustoinvestoinnit alkavat ja toiminta lisääntyy

 

Vuonna 1980 kerho aloitti investoinnin kalustoon. Nimittäin vuoden loppuun mennessä oli hankittu jo perusvälineet, pari kirjaa ja n. 50 kg lyijyä 45:lle kerholaisellemme.

 

Vuosi 1981 alkoikin sitten jo toiminnalla. Olimme vuokranneet Vuosaaren uimahallista allasvuoron, jota tietty perusjengi käyttikin ahkerasti. Keväällä uskaltauduttiin jo jään allekin, sillä Penan saunamökki oli 50 m avannosta.

 

Jo tuolloin tuntui Suomi liian pieneltä, joten laajensimme toimialuettamme Norjaan. Kymmenen päivää Olli kyyditsi meitä kuuttatoista bussilla ja yöllä sitten sukelsimme. Yli 3000 km tuli istuttua bussissa. Kieliäkin opittiin; "den har som spar".

 

Veden lämpö oli +3 astetta ja kalat olivat isoja ja rumia. Eräs sellainen nukkui pohjassa, kun tähtäsin "baby plastic"-merkkisellä harppuunallani sitä niskaan. Nuoli osui ja kala heräsi. Onneksi Kalle ehti apuun ja kahden nuolen lävistämä kala saatiin rannalle, mutta ei hengiltä. Luovuimme toivosta saada rusikoitua kalaparka hengettömäksi, nostimme sen veneen pohjalle ja jatkoimme sukeltamista toisessa maailmasodassa upotetun "Georg Thile"-laivan maisemiin. Koko popula sai kahtena päivänä kalasoppaa vaikka kalasta suurin osa jätettiin syömättä, nimittäin pää.

 

Tuona kesänä aloitimme myös Ingeborg-jaalalla sukellusreissut. Tuo jaala soveltui meille mainiosti, sillä siinä oli iso seurustelutila, yöpymispaikkoja ja sauna. Oli mahtavan autuas olo, kun oli vihdoin päässyt ulos puvusta ja rynnännyt saunan lämpöiseen syleilyyn. Tuona kesänä kerho hankki jo sukelluslaitteetkin ja vuoden lopussa meitä oli 58.

 

Vuosi 1982 oli pääpiirteissään samanmuotoinen. Ulkomaantoiminta kohdistui tällä kertaa Gotlantiin ja reippaina ihmisinä otimme polkupyörät kulkuvälineiksi. Tavarat pakattiin Datsun 100A:han, josta oli takapenkki otettu pois. Katolla oli metrin korkuinen läjä kamaa, josta suurin oli kompressori, joka oli kerhollemme uskottu hoidettavaksi. Maisemat rannoilla olivat mukavat, ainakin Eki oli kovasti innostunut. Sukeltaakin yritimme, mutta kahlattuamme kilometrin verran avomerelle, alkoi usko loppua. Takaisin Suomeen pääsimme kunnialla, sillä tullikin totesi meidät nuhteettomiksi tehtyään ensin perinpohjaisen tarkastuksen tavarajuhdallemme.

 

Kun vuosi 1983 koitti, oli jäsenmäärämme kivunnut 65:een. Siirryimme Myyrmäen halliin (syvä allas) ja aloitimme uppopalloilun. Ensimmäinen varsinainen ottelu käytiin "Sukeltajat 78" tyttö joukkuetta vastaan. Meniköhän pallot sekaisin, vai mistä johtunee häviömme.

 

Venehankinta

 

Suuri mullistus kerhotoimintaan tuli venehankinnan myötä. Nyt meillä oli sitten se paljon kaivattu kulkuväline ja lähes sadan hengen kerholle sen kunnossapito ei tietenkään ole ongelma!? Markun ja Karin sormien syyhytessä veneen kimpussa, se osa osalta kunnostuikin entistä ehommaksi.

 

Vakuutus testattiin (onpa vieläkin kauniimpi sanonta kuin "pohjakosketuksen saaminen", latojan huom.) ja aloitettiin viikoittaiset sukelluskeikat. Kohteeksi veteen jätettiin veneen tikkaat ja tuo sukelluskohde on vieläkin samassa paikassa, muttei tarkkaan tiedetä missä.

 

Vuoden 1983 lopulla oli jäsenmäärä 92, joten sata oli jo lähellä. Tuolloin olin jo päättänyt siirtyä puheenjohtajasta rivimieheksi ja Kari Salo ryhtyi hommiin.

 

Kirjoittaessani tätä olen selannut kahta paksua mapillista kerhon papereita; voin vain toivottaa menestyksellistä jatkoa kaikesta "paperisaasteesta" huolimatta ja kiittää puolestani kaikkia kortensa kekoon (ainakin jäsenmaksun muodossa) kantaneita.

 

Rami

 

Niinpä niin. Tässä vaiheessa tulee tällaiselle vanhalle haaskalle aina mieleen ne lukemattomat huimat seikkailut maalla ja merellä. Ne ovat sitä parasta yhdessäoloa, jota kerhotoiminta voi tarjota. Toivoa sopii, että historia tältä osin toistaisi itseään vielä pitkään.

 

Pertti Allt